lauantai 10. helmikuuta 2018

Rapinaa, kolinaa ja riitasointuja - ääniherkän äänisiedätystä



Jimppa on aina ollut vähän ääniherkkä. Kummalliset äänet saavat sen säpsähtämään, ja etenkin huonolla säällä jopa ne tavallisimmat äänet ovat pelottavia. Saaliseläimelle kuuloasiti on tärkeä, sillä vaaran huomaaminen hyvissä ajoin saattaa olla ainoa keino selvitä hengissä. Ei siis ihme, että Jimppa muiden joukossa reagoi ääniin lajilleen luonnollisella tavalla.

Kesyhevosen elämässä vaaratilanteet ovat aika lailla minimissään, eikä ylenmääräinen säpsyminen ole ihmisen mielestä toivottavaa. Siksi päätinkin pakata mukaan kassillisen äänteleviä asioita ja pitää rennon maastakäsittelyhetken siedätyksen merkeissä. Jimppa on yleensä epäileväinen kummallisia ääniä kohtaan, joten mielestäni on molemmille hyödyllistä totutella erilaisiin ääniin turvallisessa, rauhallisessa ympäristössä. Rennolle hevoselle jää ihmeäänistä hyvä kokemus, mikä vahvistaa sen luottamusta niin itseensä kuin ihmiseen jännissä tilanteissa. Vaikka kaikkiin ääniin on mahdotonta hevosta totuttaa, riittää, että se oppii äänien menevän ohi kun itse pysyy rauhallisena.

Aurinkoinen, lämmin päivä oli siedätystreenille otollinen, sillä Jimppa nautti auringon lämmöstä puoliunessa äänistä välittämättä. Se pysyi lähes koko ajan rentona, vaikkakin pariin otteeseen sitä alkoi hieman epäilyttämään.

Alla siedätystreenistä pitkä video, jossa totutan Jimppaa eri ääniin viiden välineen avulla. Videon lopussa on myös pieni kevennys siitä, kun yritin vielä treenin jo lopetettuani tehdä vähän lisää... Jimppa tietää, ettei ylitöitä tule tehdä. ;)

Linkki videoon

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Kuolain ei ole takuu turvallisuudesta

Jimppa säikähtää, jarrutan kuolaimella, Jimppa pysähtyy päästyään riittävän etäisyyden päähän


Kuolaimet ja kuolaimettomuus ovat pysyneet esillä hevosmaailmassa jo pitkän aikaa. Vastakkainasettelu on luonut omat kannattajaryhmänsä, joiden mielestä oma tapa on se oikea. Välillä näkee sellaisia perusteluita omalle päätökselleen, että jää miettimään, kuinka paljon ihmiset hevosista tietävätkään. Tämänpäiväisessä Helsingin Sanomien artikkelissa tämä tuli taas todistettua. Uutisen voi lukea täältä.

Jutussa haastateltu kouluratsastaja Stella Hagelstam toteaa kuolainten käytön olevan välttämätöntä, koska “kyseessä on 500-kiloinen saaliseläin. Kun se säikähtää, mitkään namit tai naksuttelut eivät auta tarpeeksi nopeasti. Olisi valtava turvallisuusriski ottaa kuolaimet kokonaan pois”. Aikaisemmin nostin esille saman argumentin ongelman postauksessani Hevosta hallitaan kuolaimella?, kun Hippoksessa Kyra Kyrklund kirjoitti hevosihmisten suosikkiaiheesta oman näkökulmansa. Eniten tässä Hesarin lainauksessa huvitti ratsastajan tietous naksutinkoulutuksesta ja positiivisesta vahvistamisesta. Kukaan kyseisellä metodilla kouluttava tuskin palkitsee hevosta säikähtämisestä, eikä naksutinkoulutus myöskään poissulje kuolainten käyttöä.

Hagelstam on siinä oikeassa, että hevonen on suuri saaliseläin. Se on lisäksi pakoeläin, mikä tarkoittaa, että se valitsee mahdollisuuksien mukaan vaarallisissa tilanteissa aina paon. Taistele tai pakene -reaktio ja sen vaikutukset ovat varmasti monelle tuttuja - jotkut ovat myös kokeneet ne itse. Taistele tai pakene -reaktio lisää adrenaliinin eritystä siinä määrin, että esimerkiksi kivun tunne vähenee. Kun hevonen pakenee, sen elimistö erittää suuret määrät adrenaliinia, jotta se selviytyisi tilanteesta hengissä. Tässä vaiheessa se ei välttämättä tunne kipua lainkaan tai ainakin adrenaliini turruttaa kipua hieman.



Minusta onkin kummallista, että hevosen oletetaan paetessaan kuuntelevan sellaista apua, joka tällaisissa tilanteissa yleensä tuottaa kipua. Vaikka hevonen onkin viisas eläin, en usko sen ymmärtävän, että lisääntynyt kipu ja paine suussa tarkoittaa, ettei tarvitse paeta. Päinvastoin, oikeasti pakeneva hevonen saattaa saada siitä vain lisää bensaa liekkeihin. Kun mukaan otetaan adrenaliini, ei Hagelstamin väitteellä ole senkään vertaa pohjaa. Jos hevonen ei tunne kipua, se on luultavasti sulkenut myös muut "ylimääräiset" aistinsa selviytyäkseen, eikä sitä silloin pysty hallitsemaan kuolaimella tai ilman.

Tällaisissa tilanteissa ei ole väliä, onko hevosen suussa mitään vai ei. Pakeneva pakoeläin, varsinkin tässä kokoluokassa, ei ole ihmisen hallittavissa. Siksi varusteita tärkeämpää onkin hevosen oikeanlainen koulutus ja totuttaminen erilaisiin tilanteisiin, jotta vaaratilanteilta voisi välttyä. Tietenkään hevosta ei kukaan pysty totuttamaan aivan kaikkeen, mutta jos sille on opetettu oikeanlainen tapa reagoida pelottaviin asioihin, se on silloin hallittavissa kuolaimettomilla, kuolaimilla tai vaikka kaulanarulla. Aina on kuitenkin muistettava, että kyseessä on saaliseläin, eikä sen selviytymisvaistoja voi vain laittaa pois päältä. Hevosta ei kuitenkaan tulisi viedä paikkoihin tai tilanteisiin, joista se ei uskoisi selviytyvänsä. Niinpä kuolainten sijaan valtava turvallisuusriski olisikin, jos koulutus ja ennakointi jätettäisiin kokonaan pois.

Jotain hyvääkin artikkelissa ja Hagelstamin haastattelussa oli. Hagelstam olisi valmis jättämään hyvästit kankisuitsitukselle, joka vaikuttaa olevan vain vanhentunut jäänne jostain kouluratsastuksen alkuajoilta. Ihmettelenkin, miksei asiaan ole tullut jo muutosta, vaikka kuolaimen vaikutuksista ollaan tietoisia. On hienoa, että asia otetaan puheeksi myös hevosmaailman ulkopuolella. Ehkä lisääntynyt tietoisuus antaisi joskus hevoselle mahdollisuuden valita edes sen, suorittaako se kuolaimilla vai ilman.